Vuodesta 2003 alkaen Laukkajaoksen päätoimena on ollut yhdistää laukkaihmiset ja -tallit ja järjestää näille yhteistä toimintaa. Laukkajaos valvoo virtuaalista laukkakilpailutoimintaa ja pyrkii edistämään toiminnallaan lajin leviämistä tarjoamalla paljon informaatiota ja opastusta lajista.
Laukkajaoksella on omat pelisääntönsä yhteisen hyvän takaamiseksi ja pyrimme silti erottumaan peruslajeista rehdillä hengellä ja rennolla menolla. Säännöt opastavat uudet harrastajat alkuun ja auttavat jokaista ratkomaan ristiriitatilanteita suuremmitta ongelmitta.
Laukkajaos on perustettu vuoden 2003 alkupuolella Silentin johdolla ja kesällä 2007 pääpuikkoihin siirtyi Nerith. 2009 loppusyksystä väliaikaiseksi pitäjäksi valittiin tangerine ja keväällä 2010 ylläpitäjäksi siirtyi Elyse, jonka jälkeen pääpiruksi vaihtui Em.. Marraskuussa 2011 siirtyi laukkajaos Miragen haltuun ja vuosi tämän jälkeen, marraskuussa 2012, ylläpitäjäksi vaihtui Mira. Vuonna 2017 Laukkajaos ja siitä 2012 erkaantunut Ponilaukkajaos yhdistyivät taas saman katon alle, kun molempien osaylläpitäjäksi ja sivustovastaavaksi ryhtyi sandi.
Yksi merkittävimmistä asioista Laukkajaoksen historiassa on yhteisen ikääntymisen CAS:in (englanniksi Central Aging System) ottaminen käyttöön, joka tapahtui joulukuussa 2006 (viikolla 49). Keskusikääntyminen on ns. kiinteä ajankulku, joka helpottaa huomattavasti arvokisojen järjestämistä aina tiettyyn aikaan CAS-vuotta. Myös hevosten astutukset pystyy sopimaan kätevästi, kun suurin osa harrastajista käyttää CAS-ikääntymistä. CAS-vuosi kestää 12 reaaliaikaista viikkoa (= n. 3kk). 1 reaaliviikko on näin CAS ajankulussa 1 kuukausi. Yhteen reaalivuoteen mahtuu siis reilut neljä CAS-vuotta.
Laukkaurheilu on nopeuskilpailua; huippuunsa treenatut hevoset ottavat mittaa toisistaan joko sileällä tai risuesteradalla. Suuret rahat liikkuvat laukkapiireissä vedonlyönnin, että arvokkaiden hevosten kohdalla. Parhaista hevosista maksetaan miljoonia euroja ja menestyneiden orien astutusmaksut voivat hipoa pilviä.
Laukkaurheilu on lähtöisin alunperin Iso-Britanniasta, mutta sen suosio on kasvanut koko maailmassa. Nykyinen laukkaurheilumuoto on luultavimmin alkujaan talonpoikien sunnuntaisesta kilparatsastuksesta kirkolle. Nykyään laukkaurheilua voi tavata ympäri maailmaa, muun muassa naapurimaassamme Ruotissa. Suomeen laukkaurheilu ei ole valitettavasti levinnyt – sen sijaan meillä raviurheilu on suosittua.
Eri puolilla maailmaa kilpailutetaan eri rotuisia hevosia, Amerikassa radoilla kirmailee niin quartereita kuin pintojakin. Englantilaista täysiveristä pidetään kuitenkin sinä oikeana laukkahevosrotuna ja niitä kilpailee ympäri maailmaa. Täällä virtuaalimaailmassa radoilla kilpailevat englantilaiset ja arabialaiset täysiveriset, ahal-teket, angloarabit, quarterit, irish sport-hevoset (ish) ja russian based sport-hevoset (rbsh). Vuodesta 2006 eteenpäin radoille on hyväksytty myös rodut: pintabian, ara-appaloosa, turkmeeni, berber, paint, quarab ja appaloosa.
Laukkurin valmennus aloitetaan 1-2 vuoden paikkeilla ja koska laukkaurheilu on bisnestä, rynnistävät hevoset ensikerran radoille jo kaksivuotiaina, mutta myöhemmin kypsyneet voivat hyvin aloittaa kilpailemisen 3-vuotiaanakin. Täysiveriset ovat uransa huipulla nelivuotiaina, mutta ne voivat jatkaa radoilla juoksemista aina viisi-kuusivuotiaiksi asti. Laukkauran jälkeen menestyneet hevoset siirtyvät jalostuspuolelle, huonommin menestyneet koulutetaan uudelleen ja myydään harrasteratsuiksi tai lähetetään vihreämmille laitumille.
Hevoskohtaisesti osa laukkureista on nopeampia lyhyillä matkoilla, kun taas toiset ovat kestäviä ja jaksavat juosta pidemmänkin matkan. Lyhyen matkan juoksijoita kutsutaan sprinttereiksi ("sprinter") ja pitkänmatkanjuoksijoita stayereiksi ("stayer"). On myös hevosia, jotka ovat parhaimmillaan risu- tai sekaestelaukoissa. Sprinttereiden ja stayreiden eron huomaa varsinkin täysiveristen kohdalla helposti. Sprinttereiden rintakehä on erittäin syvä, jotta keuhkoilla on paljon tilaa ja hevosen hapenottokyky hyvä. Stayereille tämä ominaisuus sen sijaan ei ole niin tärkeä, sillä niiden ei tarvitse käsitellä yhtä suurta määrää happea kerralla, sillä pitkillä matkoilla juostaan rauhallisemmin.
Laukkahevosen kisavarustukseen kuuluu normaalit suitset ja kevyt laukkasatula huopineen. Suitset saattavat olla myös muovisia, tyylikkäästi omistajan väreihin siteerattuja. Jotkut hevoset käyttävät myös apuohjia, muunmoassa martingaaleja, silmälappuja ja korvatulppia. Ruohoradoilla hevosille usein myös laitetaan nurmihokit, jottei satu vaarallisia liukastumisia.
Kuten laukkahevosrodutkin, yhtälailla juostavat matkat vaihtelevat suuresti. Normaalisti quarter-hevoset juoksevat neljännesmailin matkaa (noin 400m) niiden räjähtävän lähtönopeuden ansiosta. Melkeinpä quartereiden vastakohtia ovat arabialaiset täysiveriset, jotka ovat lähes voittamattomia pitkillä, monien mailienkin matkoilla. Useimmiten kuitenkin juostaan mailia (1609m) ja puoltatoista (noin 2400m). Yleisesti sanottuna siis sprinttereiden matkat ovat mailia ja alle mailia (1000m-1609m) ja stayreiden matkat mailia ja yli mailia (1609m-3200m). Tältä väliltä löytyy mailia juoksevat keskimatkan hevoset.
Laukkaradat jakautuvat kahteen tyyppiin, jotka ovat nurmi- ja hiekkaradat – tämän lisäksi hevosen juoksuun vaikuttaa radan kunto. Jotkin hevoset juoksevat upeasti märällä radalla kun taas toisten juoksu menee nyrpistellessä inhottavaa säätä. Laukkaratoja löytyy myös eri muotoisia, kuin normaalit soikiot. Usein radoilla onkin lähtöliuska, jolle ei enää lähtöpamauksen jälkeen palata. Oma lukunsa ovat seka- ja risuesteradat, jotka ovat nurmipohjaisia, useiden kilometrien pituisia ja radalla on usein nousuja ja laskuja.
Virtuaalisestikaan on turha alkaa keittämään soppaa englantilaisista ja arabialaisista täysiverisistä, sillä englantilaiset peittoavat arabialaiset toverinsa nopeudessa sen siliän tien. Realistisuus on syytä pitää mielessä, kun kilpailuja lähtee suunnittelemaan – ja sopikaamme, että englantilaiset ja arabialaiset pysyvät molemmat omissa lähdöissään.