Kaikki luokat tuomaroi ja tulokset arpoo sandi, ellei toisin ole mainittu.
Mikäpä olisikaan hauskempaa kuin osallistua pariponiraveihin Chinookin kanssa? Heti kun kuulimme Miljan kanssa tästä tapahtumasta totesimme, että meidän olisi pakko lähteä kyseisiin skaboihin. Chinook-parka ei ollut ajatuksesta yhtä innoissaan, mutta poniltapas ei kysytä.
Ajattelimme muiden osallistuvan tapahtumaan joko kärryjen, pulkan tai suksien kanssa joten päätimme lyödä leikin ihan läskiksi ja meidän tiimi päättikin kisata molemmat selässä istuen ilman satulaa. Milja vielä minun takanani väärinpäin istuen.
Koska kilpailussa jaettaisiin myös tyylistä pisteitä, päätimme panostaa pukeutumiseemme. Chinookin häntä viritettiin rautalangan ja tupeerauskamman avulla muistuttamaan luudan harjaksia ja itse poniin maalattiin koko rungon pituudelta vaaleanruskea luudanvarsi. Minä laitoin päähäni noidille ominaisen mustan hatun ja pukeuduin mustaan liehuvaan kaapuun. Miljasta taas päätimme tehdä kahvipannun näköisen sillä varsinkin virpojilla on tupannut meillä päin olemaan musta vanhanaikainen kahvipannu mukana. Miljan naama värjättiin noella mustaksi ja hän pukeutui mustiin vaatteisiin joissa oli erittäin vahvasti topattu vatsan alue. Kyllähän sen kahvipannuksi tunnistaisi kunhan me ensin kertoisimme mitä hän esittää... Ehkä.
Lähtöviivalle marssiessamme rupesimme molemmat epäilemään tätä ratkaisua... Eihän tästä vaan voi mitenkään selvitä hengissä. Chinook vilkuili vähän väliä sivuille ja ylöspäin silmänvalkuaiset vilkkuen ja pillin viheltäessä nosti hurjan laukan pukkien saattelemana. Milja-reppana sinkoutui samantien kyydistä kun minä yritin epätoivoisesti roikkua Chinookin kaulalla ja saada sen pysähtymään. Laskeuduin pikkuorin selästä ja käskin lumeen mustan läntin jättäneen Miljan pistää töppöstä toisen eteen - kyllä me vielä ehdittäisin ekoina maaliin! Autoimme toisemme steppailevan Chinookin selkään ja sain tehdä kaikkeni jotta Chinook pysyi ravissa eikä nostanut laukkaa.
Maalissa yritin saada tehtyä mahdollisimman nopean käännöksen ja kuulin kuinka Milja kiljui kauhuissansa. Käskin naisen ryhdistäytyä, ei me olla tultu tänne pillittämään! Lähdimme takaisin kohti lähtöviivaa hurjan tikittävässä kyydissä ja olo oli kuin tehosekoittimeen joutuneella porkkanalla. Kun vihdoin saavuimme lähtöviivalle, joka samalla toimi varsinaisena maalina, heittäydyimme Miljan kanssa Chinookin selästä maahan makaamaan. Chinook pörisi tyytyväisenä vierellämme kun totesimme Miljan kanssa yhteen ääneen ettemme enään koskaan osallistuisi tällaisiin kilpailuihin.
Olin houkutellut kaverini seuraksi Walesin retkelle, ehkä myös varovaisella taka-ajatuksella velvoittaa sama tyyppi kakkosohjastajaksi pariponiraveihin. Pienen keskustelun, yhden suklaalevyn ja koiranpentukatseen jälkeen suostumus irtosikin, koko homma meinasi tosin mennä heti kilpailuaamuna vähän plörinäksi kun arvon raviponin nähtyään Lotan ensimmäinen kommentti oli "Ja sä oikeesti luulet, että mä kiipeäisin TOHON?? Ja näyttäytyisin TON kanssa missään julkisella paikalla??" Viimeistä lausahdusta en kyllä yhtään ymmärtänyt: Jubjubhan oli maailman söpöin pieni karamelliponi! Sillä oli vaaleanpunaiset valjaat oikein muhkeilla karvapehmusteilla ja pientä peppua lämmitti vaaleanpunainen prinsessaloimi. Onnekkaalla shoppailuretkellä olin löytänyt vaaleanpunaiset suitset ja vaaleanpunaiset ajo-ohjat. Kuten ainakin kunnon neidillä, oli Jubileellakin kimalteleva kruunu ja valjaisiin sopivaan rakoon tungettu sydämen muotoinen timanttitaikasauva. Meidän kulkuväline, vähintäänkin maailman vakain ja turvallisin lentävä lautanen-mallinen pulkkahässäkkä, oli valjaissa kiinni milläpä muullakaan kuin vaaleanpunaisen liinan voimin. Myös meidän tiimiasujen piti mätsätä, joten olin hankkinut minulle ja Lotalle vaaleanpunaiset rallihaalarit, vaaleanpunaiset talviratsastustumput ja vaaleanpunaiset, prinsessakruunukoristeiset kypärämyssyt. Hetken ponin ihmettelyn jälkeen työnsinkin vaatekerraston Lotan syliin, jolloin kuului seuraavat "heeeellll no"-vastalauseet. "Mutta mieti ny miten nololta sä näyttäisit tollasena yrmyn mustapukeisena meidän karamellitornadossa!" suostuttelin leveästi virnuillen. Tuijotuskilpailun häviön jälkeen Lotta lopulta huokaisi raskaasti ja painui vaihtamaan vaatetustaan enemmän tyyliin sopivaan. Kun varustuksesta oli päästy yhteisymmärrykseen, oli kilpailut jo alkamaisillaan ja meillä meinasi tulla pieni kiire verryttelyyn. Mitenkään hirvittävän kamalasti Neiti Justiina-ponin kanssa ei olla ohjasajohommia harjoiteltu, mutta kunhan kaviot pysyisivät kaukana meidän päistä niin suoritus olisi ihan jees!
Lähtölinjalla vallitsi lievä sekasorto, jo tässä kohtaa totesin alienaluksen ehkä vähän huonoksi valinnaksi. Pienellä vääntäytymisellä mahduttiin me kuitenkin Lotan kanssa sylitysten sille pienestäkin liikkeestä ympäriinsä liukuvalle lautaselle ja lyhyen sotasuunnitelman jälkeen itse kunkin tehtävätkin olivat jo selvillä. Valmiina lähtölaukaukseen!
Heti alkumetreistä alkaen meno oli aika... äänekästä. Huudot ja kiljunnat vain raikasivat kun pulkat lentelivät holtittomasti ja ponit saivat hillittömiä sätkyjä ja hepuleita. Kauaa mekään ei pysytty hiljaan vaan jokainen lähestyvä kavio aiheutti vertahyytävän "EI PÄÄHÄN EI PÄÄHÄN"-kirkaisun, sikäli mikäli siis niitä lähestyviä kavioita ehdittiin huomioimaan kaiken holtittoman tasapainottelun ohella kun mahdollisimman epävakaalla alustallamme koitimme vain välttää kaatumista. Jubjub kirmaili jotain ravipukkilaukkaa, thank god kyseessä ei ollut ensisijaisesti tyyliarvostelu eikä ylimääräisistä laukka-askelista hylätty sillä hädin tuskin näin minne me oltiin menossa, puhumattakaan siitä että olisin ehtinyt pitää mistään oikeista askellajeistakaan huolta. Koska menomatkasta selvittiin hengissä, oli paluumatkalle jo kertynyt sopiva ripaus uhkarohkeutta. Matka takaisin maaliin sujui varsin paniikinomaisissa merkeissä Lotan kirkuessa miten me ollaan ihan just nurin ja minun yrittäessä hoputtaa lihavaa kouluratsua johonkin etusuoraraviin, samalla kun koitin sukkuloida kaikkien muiden yhtä hyvässä hallinnassa olevien osallistujien seasta niitä ponin mentäviä aukkoja.
- Eiköhän hei osallistuta Bravon kanssa tällasiin pariponiraveihin, jotka pidetään huomenna? Joo, pistetään Bravon perään sellainen ahkio! Muistatko, sellainen mikä oli siellä eräässä tapahtumassa yhen shettiksen perässä? Sä voisit ohjata ja mä toimia vähän niin kuin groomina, eks olis hyvä idea? Siis Bravo vetää ahkioo ja me ollaan MOLEMMAT siel kyydissä!
Kun misery saa jotain päähänsä, sitä ei käännetä millään. Niinpä me päätettiin orilla osallistua PARIponiraveihin, vaikka itseäni hieman epäilyttikin koko asia. Onneksi sentään oli lunta, että voitiin ahkio kaivaa tallin vintiltä alas. Harmi, että ilmoitus huomattiin vähän liian myöhään, eli treenaaminen jäi välistä. No, tuleepahan itse kisasta hauska!
- Äääh, mä meinaan tippua täältä! Ohjaaksä varmasti sitä? Vauhtia, vauhtia!
Siitä tulikin aika hauska kisa. Yleensähän Bravolla on starteissa silmälaput, pallot korvissa, suojat ja potkuremmi, mutta nyt ne kaikki päätettiin jättää pois tuomaan hieman tasoitusta muille - onhan Bravo juossut aivan huimia aikoja ”yksilöraveissa”. Hieman poni katsoi pitkään ennen lähtöä, kun kyydissä olikin kaksi aikuista naista yhden sijaan. Yksi, kaksi, aja! Hyvä, että Bravo sai meidät edes liikkeille, mutta pienten ilopukkien siivittelöimänä saatiinkin edes vähän vauhtia. Siinä kohtaa kuskia hieman hirvitti, ja misery sen kun nauroi selkäni takana! Eipä sieltä ponin jalkojen tasolta näe paljon mitään, tuurilla eteenpäin!
- Voi vitsit kun toi oli hauskaa! Voidaanko ottaa uusiksi? Hieno Bravo!
Kieltämättä se oli kyllä hauskaa, vaikka itse olinkin saada pariin otteeseen kaviosta päähän. Onneksi ahkiossa oli pitkät aisat, niin ei tarvinnut kutsua lanssia paikalle. Ensi kerralla saa kyllä misery astua kuskin paikalle, niin minä voin istua takana ohjeistamassa :D
Katselin äidillisen ylpeänä, kun tonttupukuiset tyttäreni Linnea ja Anni (6v & 11v) istuivat vierekkäin Taran kärryjen "ajopenkillä". Poni itse oli hullunkurinen tonttulakissa ja jouluisen punaisessa loimessa. Mutta hetkinen.. Tuonnehan tuodaan jotain laatikkoa.. Ihan kuin siellä olisi jotain keltaista.. Räpyttelen silmiäni, ja katson uudelleen. Tyttäreni ovat sonnusttautuneet tipuiksi, ja Taralla oli.. Hieraisen silmiäni. Ponin tilalla aisojen päässä on kana! Eikä mikään pieni, kaksi kertaa minun pituiseni KANA lähtee vetämään lapsiani poniravikisoissa! Yhtäkkiä maailma mustenee.. Räpyttelen silmiäni. Maailma alkaa avartua. Ponnistan itseni katsomon penkkien avulla ylös, ja lysähdän istumaan. Ehdin juuri ja juuri nähdä kun tyttäreni ravaavat Taralla pois radalta, ja tajuan, että minun täytyisi olla onnittelemassa tyttäriäni radan ulkopuolella. Vilkaisen vielä kerran rataa, ja lähhden laskeutumaan katsomon portaita alas..
Ennen kisaa valmisteltiin hurja ravitähtemme, skyroksenponitamma Leena. Poronsarvet päähän, kulkuset kaulaan ja kärrit perään. Eikä mitkä tahansa kärrit vaan valjakkokärrit! Itseni puin joulupukiksi ja kiipesin kuskin paikalle ja ahkeraakin ahkerampi tonttuni Niina komennettiin groomin hommiin. Lämmiteltyämme hetken suuntasimme lähtöviivalle ja pian matka saattoi alkaa. Ylväästi Leena kipsutteli nätyttävintä raviaan, mutta ei me kyllä vauhdilla häikäisty. Käännöspaikalla homma hoidettiin maastokokeen vaatimalla tyylillä, eli tiukka kurvi ja groomi töihin! Kulkusetkin kilisivät aivan ihanasti, loppusuoralla päätimmekin sitten pistää oikein kuoron pystyyn ja hoilasimme "On lunta tulvillaan, raikas talvi tää.. Ei hallakkommekaan nyt enää talliin jää..."
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: http://i99.photobucket.com/albums/l320/riksunkuvat/joonankisakuva.png
Kolmikko tuskin pääsee koskaan maaliin koska eihän mitään ohjia tarvita, mutta hauskaa ainakin. Jos ei ponilla, niin ainakin ohjastajilla.
Tausta publicdomainpictures.net, ikonit csscreme.com
