Kaikki luokat tuomaroi ja tulokset arpoo sandi, ellei toisin ole mainittu.
Naapurin perheen lapsi on osallistumassa ponillaan ensimmäisiin leikkimielisiin tallikilpailuihinsa, lähdit mukaan katsomaan ja kannustamaan. Verryttelyssä poni temppuilee ja juuri ennen vuoroaan lapsi päättää ettei suostukaan ratsastamaan. Sinut tuupataan kurittoman ponin selkään ja radalle. Kerro miten sujui.
Miten voisin kieltäytyä naapurin tädin pyynnöstä, kun hän kaipasi valokuvaajaa tyttärensä ensimmäisiin ratsastuskisoihin. Tiesin tytön olevan hieman arka ja ponilla oli taipumus juksutella pientä ratsastajaa, voittaen tämän 6-1. Kamera kädessä kiiruhdin autoon, jossa Susanna istui takapenkillä kypärä päässä ja kiiltävät nahkasuitset käsissä. Hymyä hänen huulillaan ei juurikaan ollut.
"Voih, mitä tapahtuu!" kuulin Susannan äidin henkäisevän, ja käänsin katseeni komeasta suomenhevosesta new forest-ruunaan, joka heittelehti verkkausradalla minne sattuu. Susanna kiljahti selässä juuri ennen putoamistaan ja raahasi poninsa pois verryttelykentältä. "En osallistu!" hän rääkäisi ojentaessaan ilkikurisesti myhäilevän ponin ohjakset käsiini. Pienen tytön vanhemmat katsoivat minua suruissaan, kunnes isä sai loistoidean - tai sitä se ainakin heidän mielestään oli.
Kisavastuuhenkilöt suostuivat ehdotukseen ja minut tungettiin hintelän ponin selkään. Saatoin olla sille hieman liian pitkä, mutta vuoromme tullessa sain sen kiitettävästi suoralle linjalle tuomareita päin.
Poni iloitsi ensimmäisessä ravivoltissa heittäen takapäätään pitkin kentän reunaa ylös ja ylös ja vielä vähän ylemmäs! Tuomaristo melkein hylkäsi suorituksemme, mutta onnistuin pysymään kurittoman kakaran selässä voitokkaasti naureskellen, kun poni laukkasi pettyneesti pääty-ympyrät. Toki tämä ilo ei pitkään kestänyt, vaan löysinkin itseni lumiselta kentältä ponin jaloista. Katsomossa joku henkäisi ja muutama kiljahti, kun tunsin jalan käsivarressani. Voihkaisin kavion lintatessa lihaksistoani, mutta nousin takaisin ponin selkään tuomariston pyynnöstä. Suoritus oli jo hylätty, mutta mitä tapahtuu kun temperamenttiselle ratsastajalle annetaan temperamenttinen hevonen?
Loppujen lopuksi allani oli innosta puhuva poninryökäle, joka oli onnistunut saattamaan minut maahan kolme kertaa, mutta suoritimme radan loppuun.
Olin jo alun alkujaankin vähän pohdiskellut, miksi 12-vuotiaalle ratsastusuraansa aloittelevalle lapselle piti ostaa joku niinkin idiootti valinta kouluratsuksi, kuin mitä cob ori nyt vain voi parhaimmillaan olla. Ilmeisesti lapsikin mietti sitä aivan samaa, sillä kentän laidalla kisaverryttelyä seuratessani pieni raukka näytti kutakuinkin siltä kuin olisi juuri purskahtamaisillaan itkuun, samalla kun Deeku poukkoili pöristen ja mölisten ympäriinsä mamman huudellessa turvallisesti aidan takaa ohjeita. Ja tulihan se itkukin sieltä lopulta, näppärästi noin kolme minuuttia ennen kilpailusuorituksen alkua... Naama mutkalla tyttö parkkeerasi ohjista kiskoen ratsunsa nurkkaan ja huusi äidilleen, että mä en haluu kisaa. Turhautunut itku vain yltyi kun tyhmä poni ei osannut edes paikallaan seistä vaan repi ohjia ja tepsutteli ympäriinsä, samalla kun se höyhenen kevyt ratsastajanyritelmä koitti saada vastaan inttävää mammaansa tajuamaan, että homma ei nyt toimi. Lopullisena vastalauseena tyttönen liukuikin alas selästä ja nakkasi ohjat maahan, jolloin oli minun vuoroni astua estraadille katastrofien välttämiseksi. Kuin ainakin sarjakuvien Flash kirmasin ponin ohjiin kiinni hetkeä ennen kuin se oivalsi edes aavistuksen kaikista vapauden ihanuuksista. Samalla kovaäänisistä alettiin jo kuulutella ratsukkoa radalle ja paikalle pölähtämiseni kirkasti mamman katseen: "Sähän voisit hei kisata Deekulla tän radan! Pistät sitä vähän kuriin ja silleen. Eiks joo?" Katsoin mammaa vähän järkyttyneenä mutta en juuri ehtinyt änkyttää vastalausetta kun minua jo tuupittiin orin selkään ja tungettiin sen 12-vuotiaan mahtavan sopivaa kypärää päähäni. Sitten vain reipas läpsäisy ponin lautasille ja asianmukaista tölttiä kohti kilparataa!
Ihan vähänkö hävetti, vaikka kyseessä olikin harjoituskisat en silti ikimaailmassa olisi mennyt koulukisoihin likaisissa tallivaatteissa, kuluneissa talvikengissä ja noin 10 numeroa liian pieni vaaleanpunainen kypärä päässäni. Rataakaan en ollut opetellut, jees meno! Pienen keskustelun jälkeen tuomari oivalsi tilanteen ja vähän nenäänsä nyrpistellen suostui siihen, että meidät kaikki tähän pisteeseen saattanut mamma huutelisi minulle rataa kentän laidalta. Siispä orhiponi kuriin ja alkutervehdykseen hops!
En yhtään ihmetellyt alkuperäisen ratsastajan valintaa jättää rata suorittamatta. Deekun ravi oli välillä jotain peitsaavan askellajihevosen sähellystä ja välillä aivan ilmiselvää tölttiä, laukassa se koitti jatkuvalla syötöllä kiskoa lisää ohjaa ja yhtään napakammasta pohjeavusta seurasi pierupukki. Naama häpeästä punaisena helottaen sain kun sainkin taisteltua radan jossain määrin loppuun asti ja lopputervehdyksestä poistuttiinkin aika rivakkaan tahtiin - töltissä, kuinkas muutenkaan. Aika mahtava pieni kouluponin alku...
Katselin kentön reunalta ensimmäisen luokan verryttelyä. Itse osallistuin vasta seuraavaan luokkaan, niin aikaa oli. Naapurin Milla kisasi shettiksellään helpossa C:ssä ja tuttujen verkkaahan on aina mielenkiintoisempi seurata. Poni kyllä veteli maneesessa sellaista riemupelleshowta että oksat pois. Ihan hyvin se Milla tuntui pärjäävän, kunnes lopulta mätkähti maneesin pohjamutiin. Ai että sitä huutoa. Koska seuraavana oli heidän vuoronsa ja parkumisesta ei loppua näkynyt huikkasi Millan äiti minut luokseen ja iski kypärän käteen. Mene sinä kun on jo maksettukkin! Pölmistyneenä siinä sitten katselin kun lapsi äiteineen poistui ja minulle jäi käteen alle metrisen ilkikurisesti katselevan ponin ohjat. Noh, eikun selkään ja menoksi.. Taisimme saada aikamoisia katseita saapuessamme radalle jalkani maata viistäen ja minulla ei ollut haisuakaan mikä helpon C:n ohjelma oli kyseessä. Noh, kokeneena kisaajana kaivoin kiireesti päästäni yhden ohjelman ja aloin sitä sitten vääntämään. Nopeastihan se pilli soi kerran ja sitten toisen. Hylätty. Ei ollut onnea ratalotossa. Tuomarintorniinkin tuli kutsu. Kumman nöyränä poninrääpäle kyllä radaltta lähti, ei tullut mieleenkään sikailla. Tosin siinä kohtaa olisin varmaan vain pistänyt jalat maahan... Tuomareilta tuli yllätysyllätys valituksia epäsopusuhtaisesta ratsukosta, ensi kerralla voisin kuulemma osallistua vähintään puolimetriä kookkaammalla yksilöllä.
Hetkonen ... HETKONEN! Miten tässä nyt näin kävi? Siinä minä istuin raudikon suomenhevosorin selässä, kuin mikäkin puukeppi hämmästynein ilmein, kauhusta kankeana. Taas allani oleva hevonen otti oikein iisisti asiat. Siinä sitä sitten kuulutettiin nimeni, ilme kauhistuneena ja naama lähes tulkoon valkoisena astelimme suokkiorin kanssa radalle. Tervehdys kyllä onnistui, mutta kun liikeelle olisi pitänyt päästä niin siihe se jäi, tuommosta sotanorsua liikkeelle saanu hevin. Katsomosta kuului huvittunutta tirskuntaa ja oli tuomareillakin naurussa pideltävää. Minä raukka pillahdin siinä samassa itkuun ja pomppasin selästä pois, nappasin orin mukaani ja lähdin kävelemään. Hirveä kokemus, tästä päivästä lähtien en enään IKINÄ menisi minkään näköisiin kilpailuihin en edes katsomaan, se jos joku oli varma.
Kirjoita kuvaus suorituksestasi. Kaikkien tarinan sanojen tulee alkaa samalla (vapaavalintaisella) kirjaimella.
Tuhannen tulimmaista: täystyrmäys! Tehtävät tekivät tänään tavattoman tiukkaa, tuskanhikeä tihkui taatusti tuhatkunta tippaa. Tuntemattomatkin tirskuivat, tädit tuijottivat. Tulevissa taistoissa tiedän toisin tekeväni.
Komea kouluhevoseni kauhistui kettuillakseen kesken kisaradan kammottavasta kukkakoristeesta, karautti kiitolaukkaa kotia kohden, kopauttipa kiitäessään keskenkasvuisen katsojan kaviollaan kanveesiinkin. Kuski kiittää, kuittaa: ”Kivaliikkeinen, kiltti kisahevonen kaupan!”
Vaivihkaa vierellemme vilkuillen vaihdan vauhtia vauhdikkaammaksi, varoen vaikuttamasta vauhkon vasani verenpaineeseen. Viheltelen vähän vajaa-älyisyyteeni vedoten.
Jubjub juoksenteli juoksuhiekassa, jupisten jatkuvasti josko jouluisuus joutaisi jo jumprahuittiin. Joskus joulilon "jakaminen" jurppii Justiinaa julmetusti.
Juoksimme joulukisan jutskat Jafarin jekkuillessa. Jännitin ja juttelin Jafarille joka jaksossa. Jonninjoutavaa juhlamieltäkin jaettiin joulutontuille jossain jaban jäisellä juomakupilla. Jihuu, jännityskin jäi jälkeen!
Raivostuttavan raukeasti raahusteleva ratsu reipastui ripauksen raipasta. Radalla raipan rapisuttelusta rankaistiin, ratkaisin ropleeman rivakalla ravistelulla raivostuttaakseni ratsua ripeämpään raviin.
Harhaisesti haihattelen hummallani, hurja hevoseni haukottelee hiljaisesti hiihdellessämme huomattavia harhateitä.
Pomppuinen paattini pyöri pääty-ympyrällä päinvastoin.
Sinttu sipsuttaa sievästi. Silmäparit seuraavat sanattomina. Sitkeä supertamma suoriutuu sujuvasti. Sekalainen seurakunta saa suitsutusta siististä suorituksesta.
Määrätietoinen matriarkaalinen mummoni menetti mielenterveytensä.
Valtava valmetti vierii vastentahtoisesti valtavalla voimalla.
Vihdoin oma hevonen! Sukulaisesi ei enää pysty pitämään hevostaan ja nyt se on syystä tai toisesta tulossa teille. Hevosesta ei saatu juuri mitään tietoja ennakkoon, odotat jännittyneenä tallin pihalla kun kuljetusauto saapuu. Lastaussilta avataan ja autosta talutetaan esiin.. ?
Sain aamulla puhelun serkultani. Hän oli vähän aikaa sitten ostanut itselleen hevosen, eikä nyt työpaikan mentyä alta pystynyt sitä enää pitämään. Kilttinä tyttönä laskeskelin rahani ja ilmoitin, että minä voin sen ottaa. Seuraavana aamuna sainkin viestin, että kohta ollaan perillä. Mielenkiinnolla odotin millainen kaveri sieltä saapuu, ensimmäinen oma hevoseni! Toivottavasti se olisi hyvä ratsu niin valloittaisimme yhdessä kilpakentät vähintään maailmanmestaruustasolle.. Pian hieno iso traileri ajoi pihaan. Ryske sisällä oli valtava. "Mahtaa olla iso hevonen kun mekkala on tuollainen!" tokaisin todella asiantuntevasti serkulleni. Hän vain nyökkäsi ja lähti avaamaan lastaussiltaa. Ja mikä sieltä pilkistikään? Pilkkuja! Pieniä pilkkuja pienessä ponissa. Hyvä etten pyörtynyt niille jalansijoilleni kun ulos talutettiin pilkullinen suunnilleen shetlanninponin kokoinen karvapallo. "Tässä tämä Henkka nyt on, iso ego sillä ainakin on", serkkuni naureskeli.
Mistäpä sitä eloonsa saisi jännitystä jos ei sika säkissä-hevoskaupoista! Toissailtana joku serkun pikkuserkun kaima oli soitellut, että haluutko tollasen pv-orin, sellanen peruskiva kopukka. Kunnon tietoa siitä kopukasta ei tuntunut irtoavan oikein väkisinkään, vähän vaivaantuneena sain vastaukseksi vain jotain epämääräistä mutinaa, ikään kuin soittaja olisi jollain tasolla (isosti) hävennyt elukkaansa. Hintaan siirryttäessä ääni kuitenkin piristyi oikein kunnon "tästä tarjouksesta et voi kieltäytyä!"-puhelinmyyjän pajatukseksi. Ja näinhän siinä kävi, kun puoliväkisin tungettiin muutamalla tonnilla ja ilmaisella kotiinkuljetuksella "ihan peruskelpoa" pv-oria, totesin itsekseni että saahan sen sitten jonnekin myytyä jos ei itselle kelpaa.
Tänään pihaan kurvasikin vuokrafirman kuljetusauto, se etäinen mukaserkku ei yllättäen ("""") ollut mukaan lähtenyt vaan kuljettaja hoiti viralliset paperihommat kuntoon. Kun sitten auton luukku laskettiin, saatoin jo huokaista helpotuksesta - korkean laidan takaa kurkisteli läsipäinen, kirkassilmäinen tumma ratsu sievällä vaaleanpunaisella nenällä. Kivan värinen ainakin! Sen korkean laidan takaa kuitenkin löytyi myös noin 50 kiloa liikapainoa, joku syöpäläismäisen näköinen ylimääräinen valkoinen karvoitus lavasta (kuitenkin joku kesäihottumainen joka on polttiaisaikaan niin tuskanen, että hinkkaa lapansakin rikki...) ja kömpelö, hömelö luonne. Voi jösses miten laaja termi se "peruskelpo" onkaan, edessä mölisevä hirvi oli minun mittapuullani lähinnä luokkaa ratsastuskoulun tuntiratsu kuin tuleva siitosori...
Olin jo monta vuotta vinkunut itselleni omaa hevosta, mutta vanhempani eivät koskaan olleet oikein lämmenneet asialle. Jopa pois kotoa muuttaessani he olivat yrittäneet takoa päähäni jotain sellaista, mitä kutsutaan ilmeisesti ”järjeksi” ja kertoneet varmasti kaikki mahdolliset kauhuskenaariot mitä voisi tapahtua, jos hankkisin oman hevosen. No, tähän mennessä en ollut vielä hankkinut hevosta, olin lähinnä käynyt talleilla silittelemässä muiden hevosia ja ratsastelemassa, jossain vaiheessa olin jopa vuokrannut yhtä hevosta, mutta se jäi omistajan tyhmyyden takia hyvin lyhyeksi vuokra-ajaksi. Sanottakoon vain, että en tahdo olla tekemisissä yhdenkään sellaisen hevosenomistajan kanssa, joka ei tosissaan välitä hevosensa terveydestä ja sen lisäksi yrittää pakottaa myös muut olemaan välittämättä.
No joka tapauksessa, nyt olin saanut serkkuni kautta kuulla, että hänen pikkuserkkunsa perhe etsii uutta kotia hevoselle. Olin tietysti heti innoissani ja kyselin totta kai lisää tästä uljaasta ratsusta, jonka voisin mahdollisesti majoittaa ja ehkä ostaakin. Sain tietää, että sen nimi on Isyrion Zorie, tutummin vain Zorro, ja se on väriltään mustankimo, mutta rotua serkkuni ei osannut sen tarkemmin kertoa. Noh, ei sen väliä, minullehan kelpaisi mikä tahansa hevonen, ja sitä paitsi Isyrion Zorie kuulosti siltä, että olin aivan varma sen olevan uljas puoliverinen. Tai no, ilmeisesti sillä ei oltu kilpailtu ainakaan kovin korkeilla tasoilla, mutta uskoin, että voisin sen kouluttaa kilpailemaan huomattavasti korkeammalla. Voisimme myös sen kanssa käydä kaikenlaisissa tapahtumissa ja valmennuksissa ja voisin itsekin oppia paljon uusia asioita. Ehkä jopa joskus voisimme kilpailla Suomen Mestaruuksista ja koska kunnianhimoa ainakin minulta löytyy, niin mikäli hevosella riittäisi kapasiteettia, voisimme tähdätä jopa Olympiatasolle. Olin innoissani tästä uudesta tilaisuudesta jo heti alusta lähtien ja lupauduin heti, että voin ainakin aluksi ottaa hevosen hoitooni, olihan minulla kuitenkin iso maatila-alue, jossa oli vanha tallikin.
Niinpä siis kunnostin tallin ja pidin huolen siitä, että sinne voisi majoittaa näin alkuun yhden tulevan huipputason puoliverisen, mutta jatkossa ehkä useammankin. Onnistuin myös rakentamaan itselleni jonkinlaisen kentän isolle pellolle, jota ei oltu viljelytarkoituksiin käytetty enää pitkään aikaan. Loppuosasta peltoa tulisi hevosille kesälaidun, osa siitä käytettäisiin tarhojen rakentamiseen. Valitettavasti homma oli niin iso, että ehdin saada vain yhden ulkotarhan valmiiksi ennen kuin tämän uuden uljaan orin oli tarkoitus saapua luokseni, mutta se ei haitannut, koska kun olisin tottunut hevosen hoitoon, voisin sen ohella rakentaa uutta hienoa huippuratsujen talliani isommaksi ja tilavammaksi.
Noh, eräänä erittäin kauniina lauantaiaamuna se traileri sitten saapui pihaan ja odotin jo innosta täristen, että millainen uljas ori sieltä astuu esiin. Tässä vaiheessa jo lienee selvää, että odotukseni olivat aivan liian korkealla, nimittäin kun trailerin ovet avautuivat, sieltä ei suinkaan astellut esiin hieno puoliverinen tai millään muullakaan tavalla uljas ori, vaan shetlanninponi. Voitte vain kuvitella ilmeeni, kun olin odottanut oikeasti vähintäänkin puoliveristä, tai ehkä andalusialaista, ja sitten saan ponin. Koko ajan oli puhuttu hevosesta, mutta ei, eikä kyseessä tosiaankaan ollut edes kaunis ja uljas ratsuponi, vaan kuten jo kerrottu, hyvin pieni (tosin pippurinen) shetlanninponi.
No jaa, toisaalta en ehkä koe tulleeni huijatuksi, olisihan minun pitänyt itse osata ottaa tarkemmin selvää ennen kuin lupauduin ottamaan ponin luokseni asumaan. Ja toisaalta, täällä se näyttää yhä edelleen elelevän, en ole siitä eroonkaan halunnut hankkiutua. Sopiihan se oikein hyvin näiden kaikkien muiden kisahevosteni joukkoon, onhan se kuitenkin melkein kuin suuri ja mahtava puoliverinen itsekin.
Apua apua apua ... Mikä tuo on? Ei missä on se ylväs puoliverinen, jonka halusin? Vaan ei sain tuommoisen epämuodostuneen karvaläjän, joka ei varmaan osaa edes laukata tai hypätä! Oli siinä sukulaisilla katsomista, kun pillahdin itkuun. Siinä hetken märistyäni he kysyivät, että onko kaikki hyvin. Minä siinä sitten pokkana huusin pää punaisena "Ei hemmetissä ole! Miten minä kehtaan näyttää nokkaani missään tommoisen epämuodostuneen otuksen kanssa, joka näyttää enemminkin hirveältä, kuin hevoselta!". Tästä loukkaantuneena sukulaiset lastasivat orin uudestaan ja lähtivät mitään sanomatta pois.
On vuosi 2056, olet osallistumassa ratsastustunnille. Missä tunti järjestetään, minkälaisia varusteita hevoselle tulee, tai käytetäänkö enää edes eläviä hevosia? Kuvaile tulevaisuuden ratsastustuntia.
Kolme päivää sitten löysin ensimmäistä kertaa oikeasti kiinnostavan lehti-ilmoituksen, ilmoituksen testistä, johon vaadittiin koehenkilöitä. Koehenkilöiden tuli olla 20-39-vuotiaita ja lisäksi hevosenomistajia, eikä perään kaipaavia sukulaisia saanut olla kovin montaa. Viimeinen kohta jäi kyllä epäilyttämään itseäni, mutta siitäkin huolimatta ilmoittauduin – eikai kukaan voisi sellaista testiä järjestää, jossa oikeasti tapahtuisi jotain vaarallista, saati sitten, että mikään lehti suostuisi ottamaan sellaista ilmoitusta omaan lehteensä. Pahimmassa tapauksessa siitä saisi nimittäin lehti itse syytteen, jos jotakin tapahtuisi. Niinpä vastasin ilmoitukseen luottavaisin mielin, ilmoitin mukaan testiin itseni ja rakkaan suokkiorini Tuiskun ja ensimmäisenä päivänä joulukuuta matkustin testipaikkaan trailerin ja ponin kanssa. Hämmentävällä tavalla paikka näytti jotenkin tutulta, mutten siinä vaiheessa osannut yhdistää sitä mihinkään ennen näkemääni, koska en ihan odottanut, että kyseessä olisi jokin paikka, jossa olin aiemmin käynyt. Se näytti täysin pätevältä testilaitokselta kaikkine valkoisine rakennuksineen ja lisäsiipineen, enkä osannut epäillä, että jutussa saattaisi tosissaan olla jotain mätää.
Sisään astuessamme meitä tervehti nainen, jonka hiukset oli tiukalla nutturalla ja jolla oli silmälasit ja valkoinen ikään kuin lääkärintakki päällään. Astelimme ponini kanssa sisään ja meidät ohjattiin isoon huoneeseen, joka oli kaikkialta valkoinen ja jonka keskellä oli jonkinlainen hieman outo laite. Tuisku kammoksui sitä ensin, mutta kun se huomasi, että laitteen keskelle oli asetettu kasa porkkanoita, laite ei ollutkaan enää yhtään pelottava vaan oikeastaan aika mukavakin. Ohjeet saatuamme kapusin Tuiskun kanssa laitteen sisään ja sillä välin kun itse ihmettelin laitteen sisältöä, Tuisku popsi rauhallisena niitä porkkanoita, joita sille oli tarjolla. Oma mielipiteeni koko jutusta oli jo tässä vaiheessa se, että tämä oli ehkä erikoisin testi, jonka olin koskaan nähnyt.
Hetken kuluttua jostain alkoi kuulua huminaa ja laite alkoi vilkkua. Ehdin jo pohtia, että ehkä meidän pitäisi sittenkin siirtyä pois sen sisältä, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, huoneesta sammuivat valot kokonaan. Kun ne syttyivät taas, emme olleet enää samassa huoneessa, vaan ennemminkin jossain erittäin suuren kilpatallin maneesissa, seisoimme siellä keskellä maneesia ja ihmettelimme vain. Tuiskun porkkanatkin olivat kadonneet, kaikki paitsi se, jota se parhaillaan oli syömässä. Ehdin jo hetkeksi hätääntyä, mutta sitten jostain kauittimista kuulutettiin, että ratsukot voivat astua radalle. Seisoimme edelleen Tuiskun kanssa keskellä maneesia kun ovesta jostain sen ulkopuolelta astui sisään neljä hienoa ratsukkoa, jokaisella hevosella oli päässään jonkinlainen outo hatun tapainen, ja myös jokaisella ratsastajalla oli saman tyylinen, mutta toki ihmiskäyttöön tehty. Jostain asteli luoksemme ratsastuksenopettaja, joka solkotti hyvin nopealla ranskalla jotain, mistä en saanut sanallakaan selvää. Yritin epätoivoissani sanoa, etten ymmärrä, mitä hän minulle yrittää puhua ja sitten hän vaihtoi englantiin. Sain selville sen verran, että minun pitäisi siirtyä sivuun ja sain myös suurta ihmetystäni osakseni siitä, ettei hevosellani ollut varusteita päällä. Sain kuitenkin luvan jäädä katsomaan tuntia, mikäli olisin hiljaa hevoseni kanssa, tai vaihtoehtoisesti voisin osallistua. Kentän laidalla oli kuulemma ylimääräisiä hevos- ja ihmiskypäriä ja sieltä löytyisi myös satula, joka mahdollisesti olisi sopiva hevoselleni. Koska olen ennen kaikkea seikkailunhaluinen, en tietenkään voinut jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä, oli se kuinka omituisen tuntuinen tahansa.
Sain Tuiskun satuloitua ja.. suitsitettua? Oikeastaan suitsia sille ei tullut lainkaan, vain jonkinlainen naru kaulalle, josta saisi kuulemma pitää kiinni. Lisäksi satula oli vain jonkinlainen kevyt huopa, josta minulle tuli mieleen laukkasatulat.
Kun sitten laitoin oman kypäräni päähän ja sen ohjeistuksen mukaan päälle, olin täysin hämilläni. Kuulin nimittäin hevoseni ajatukset, tai niin ainakin luulen, sillä pääni sisällä Tuisku aivan selvästi puhui minulle. En tiedä, miten se oikein oli mahdollista näiden ihmeellisten päähineiden avulla, mutta nousin kuitenkin hevoseni selkään ja liityimme joukkoon ratsastustunnille. Ilmeisesti tarkoitus oli ohjata hevosta apujen sijaan ajatusten avulla, mutta koska olin tottunut käyttämään myös apuja, vaihdoin välillä ihan vahingossa istuntaani ja muutin asentoani siihen suuntaan, johon halusin Tuiskun kulkevan. Tein kuitenkin parhaani ohjatakseni hevostani vain ajatuksillani, ja ratsastustunti meni... No, miten sen nyt voikaan olettaa menevän, jos tietää yhtään mitään Tuiskusta. Onnistuimme osassa tehtävistä, osassa emme ja loput ryntäilimme läpi varmasti varsin erikoisena näkynä.
Ja nyt koko tarinan huippukohta: kun olimme vihdoin saaneet jollain tapaa kunnialla ratsastustunnin suoritettua, maneesista yllättäen sammuivat valot. Sitten kuului samanlaista huminaa kuin aiemminkin ja yhtäkkiä kun valot syttyivät, olimme taas siinä samassa testilaboratoriossa kuin aiemminkin.
Myöhemmin meille selitettiin, että oikeastaan kyseessä oli ollut vain testi, jossa kokeiltiin, onko hevosta mahdollista ohjata ajatuksin niin, ettei tee tietoisesti liikkeitä, jotka ohjaavat hevosta, vaan tehtävät liikkeet ovat niin pieniä, ettei niitä huomaa itsekään. Vaikka aluksi olin koko tapahtumien todellisuuden suhteen hyvin epäluuloinen, olisin kyllä silti toivonut, että olisi oikeasti päässyt kokeilemaan tulevaisuuden teknologiaa, jolla hevosia ohjataan ajatuksen avulla.
Kellon vilkuttaessa tasan 18.00 huokaisen raskaasti ja painan hopeanharmaan kypärän päähäni, vedän saappaat jalkaan ja istahdan penkkiin. Eteeni välähtää interaktiivinen ruutu joka näyttää kuvaa valoisasta, suuresta maneesista jossa seuranani kiertää neljä muutakin ratsukkoa, opettajan seisoskellessa keskellä. Edessä Jubjubin, todellisuudessa jo kolmisenkymmentä vuotta sitten kuolleen ponini, korvat kääntyilevät maneesissa kaikuvia ääniä kuunnellen, välillä se pärskähtää ja koittaa nykiä lisää ohjia. Paljon mukavampaa tämä tämmöinen kun ei tarvitse hikoilla, haistella hevosenlantaa, kärsiä pompottavasta harjoitusravista ja mahan turvarengaskin on simsalabim historiaa...!
Siis nykyäänkän hevoset on jalostettu niin pitkälle, että niillä on kasvanut siivet. Niitä on risteytetty mm. kotkien ja muiden lintujen kanssa, jonka ansiosta niillä on hyvä mahdollisuus pärjätä maailmassa. Nykypäivän hevoset ovat kestäviä niin maassa, kuin ilmassakin. Noh, osallistuinpa tämmöiselle tunnille ja siellä harjoiteltinkiin aloittelijoiden tunnilla paljon myös lentoon nousua kiihdytysradalla. Kokeneemmat ratsastajat saivat lennellä jo pitempiä matkoja hevosillaan.
Tausta publicdomainpictures.net, ikonit csscreme.com